Noin 12-vuotiaasta asti olin haaveillut suomenpystykorvasta, ja kun tämä unelma vihdoin toteutui joulun alla 2021, uskollisena luonteelleni kehitin riittävät suorituspaineet siitä, että pystyn perheeni kanssa tarjoamaan laumamme pienimmälle jäsenelle laadukkaan arjen. Kyselin koirallisilta tutuilta kokemuksia, upposin nettiin ja luin iltakaudet kaikkia käsiini saamia koirakirjoja - toisaalta myös hyvin tietoisena siitä, että kuten ihmistaimetkin, ovat pikkuiset koiranpennutkin yksilöitä, joiden olemusta kannattaa aistia herkästi.
Ennen kuin joulukuusi poistui olohuoneesta, vein Hertan ensimmäiseen pentukouluunsa. Ja sitten jatkokurssille. Alkeiset oli suoritettu ja narun vanhempi pää saanut paljon hyvää ohjausta niin tekemiseen kuin nirson, motivaatiotaan säännöstelevän pennun palkitsemiseen. Mutta mitä seuraavaksi?
Koska perheessämme ei metsästetä, oli selvää, että jotain mielekästä on "city-ketullemme" tarjottava, jotta pelkät lähikulmat eivät jäisi ainoiksi virikkeiksi. Tutkiskelin agilityä, pohdin jäljestystä. Koiratanssille en lämmennyt edes ajatuksen tasolla. Onneksi jo tutuksi käyneellä "koululla" eli Kuonokas Koirapalveluilla oli tarjolla hoopers, jota ohjaamassa olisi Terhi, tuttu opettaja. Niinpä lähdimme kokeilemaan maaliskuussa 2022 hoopersia.
Läpi! Läpi! Kierrä! Läpi! Putkeen! Läpi! Näillä ohjeilla olemme Hertan kanssa pikku hiljaa alkaneet hahmottaa, miten erilaisilla radoilla, jotka vaihtuvat viikottain, edetään. Tietynlaista rauhaa tekemiseen tuo turvallinen alusta ja vauhtia taas sekä koiran kokoon, taitoihin että motivaatioon sopiva eteneminen. Ja se, miten ohjaaja itse keskittyy joka hetki. Samalla tunnilla olevia muita koiria, kuten prahanrottakoiraa tai labradorinnoutajaa, on innostavaa seurata. Ja jos ryhmä pysyy samana useamman kuukauden, näin maallikkokin näkee, miten toiset koirat kehittyvät.
Hertta on pitänyt niin Terhiä kuin minuakin monesti jännityksessä. Esimerkiksi tunneli oli alkuun aivan mahdoton paikka, mutta juoksujen aiheuttaman tauon ja sulavesien täyttämissä putkissa läträämisen jälkeen se on ollut niin hyvä, että sen voi mennä vaikka useamman kerran läpi silloin, kun minä saan etenemisohjeita.
Jokaisen kerhokertamme ensimmäinen vuoromme alkaa sillä, että Hertta kiertää koko rata-alueen läpi, saattaa tökätä jotakin porttia ja tarkistaa tunnelin. Ja koska opettajamme on ammattilainen, ei hänen tekemisiään tarvitse tarkistuskierroksesta huolimatta korjata.
Vakituinen haasteemme on löytää sopiva palkkio. Jäniksekorvanpalat olivat yhteen aikaan niin hyviä, että Hertan askel oli kevyt ja katse kirkas palkkion haistessa taskussani. Kun maku meni ristihuulen korvista, kokeiltiin riistadamia. Se toimikin yhden viikon oikein hienosti, mutta seuraavalla kerralla sama kapistus oli jo niin nähty. Viimeksi Terhin taikakätköistä löytyi vasikannilkka, joka innosti Hertan liki lentoon pitkällä radalla. Ensi sunnuntaiksi pakkaan makkaraa... Olenkin koko koira-ajan miettinyt, kumpi pää narusta vedättää toista.
Hoopersin ohella pyörähdimme rally-tokossa ja otimme tuntumaa sienten haisteluun, johon onneksi emme vielä perehtyneet enempää, sillä maisemissani ei olisi ollut palkitsevaa sienisyksyä. Nyt hoopersin lisäksi Hertan kanssa olemme aloittaneet nose work -alkeet, ja näyttääkin siltä, että jatkamme myös tätä lajia. Eli myös Haista! alkaa kuulua yhteiseen aikaamme.
Miksi ihmeessä harrastan koiramme kanssa? Jos lapsiltamme kysyy, he heittävät pöytään tasapuolisuus-kortin, koska heilläkään ei pienenä ollut mahdollisuutta jäädä potkimaan lähikaupan nurkkia vaan kyytipalvelu vei eri harrastuksiin. Minä taas nautin Hertan kanssa oppimisesta ja siitä, että opin uutta Hertasta. Ja jokainen koirallinen varmasti tietää, kuinka palkitsevaa on seurata oman koiran onnistumisia. Ja ainakin tällaiselle aloittelijalle nämä kerhokerrat ovat niin vangitsevia keskitytymishetkiä, että mahdolliset murheet kaikkoavat kallosta.
Vieläkö uusia lajeja? Ainakin toivon, että ensi syksynä pääsisimme johonkin metsästysporukkaan ihmettelemään, haisisiko hirvi tai kauris houkuttelevasti Hertan kuonoon.
Kommentit
Lähetä kommentti